Noh, oltiin vielä siis Pohjois-Thaimaassa, Chiang Raissa, josta meidän täytyi ottaa bussi alle ja matkustaa Thaimaan ja Burman (käytän tästä eteenpäin Myanmarista sen entistä nimeä, eli Burmaa, nyt sen enempää perustelematta. No, sanotaanko nyt vaikka näin yksinkertaisuudessaan, että sotilasjuntta. Piste.) rajakaupunkiin Mae Saihin. Päätettiin Mae Saissa viettää yksi yö ennen rajanylitystä, koska oli vielä valuutanvaihdot ym. edessä. Meidänhän oli tarkoitus vaihtaa bahtit dollareiksi jo Chiang Raissa mutta se jotenkin vaan unohtui.. Burman rahayksikköhän on siis kyat, mutta amerikanmaan dollarit on myös kovassa käytössä. Varsinkin länkkäreiltä monesti odotetaan (varsinkin isommissa summissa) ennemmin dollareita kuin kyateja. Mae Saihin saavuttiin ja majoituspaikkana tällä kertaa toimi melkoisen aikansa elänyt läävä, haha. Meikäläinen ei suostunut riisumaan sisällä flipflopeja jalasta missään vaiheessa (paitsi sängyssä maatessa), joten se kertonee tarpeeksi hostellihuoneen siisteystasosta. Glup. Ennen valuutanvaihtorumbaa oli vielä selvitettävä, että kuinka paljon me niitä dollareita oikein tarvitaankaan. Burmassahan ei nostomaatteja löydykään ihan joka pitäjästä nimittäin, suurimmissa kaupungeissa (Mandalay ja Yangon) niitä jo löytyy ja luottokortitkin pelittää joissain paikoissa, mutta sekin oli epäselvää, että mahtaakohan juuri meikäläisten Visat ja Visaelectronit niissä toimia.. Päätettiin siis, että parempi varautua suuremmalla nipulla dollareita, kuin joutua persaukiseksi Burmassa. Pankissa rahanvaihto ei tietenkään onnistunut (suoraan kortilta), vaan meidän täytyi ekaksi nostaa koko suuri summa bahteina nostomaatista (pankista ei myöskään saanut rahaa kortilta..). Sen jälkeen hieman hämärään rahanvaihtopisteeseen ja pienet kuumottelut kävellen hostellille laukku täynnä 100 dollarin seteleitä haha. Rahaa vaihtaessa piti vielä jokainen dollari käydä läpi, koska niiden on oltava virheettömässä kunnossa ja vuoden 2006 jälkeen painettuja. Muutama seteli pyydettiin vaihtamaan, koska niissä oli pieniä rasva-/tussinjälkiä. Setelit eivät myöskään saa olla taittuneita, joten ostettiin ihan niitä varten oikein rahavyö ja myöhemmin Kaaleppi keksi patentin, jotta dollarit pysyy myös vyössä taipumattomina (kuva myöhempänä). Melekosta hommaa sanon minä!
Oltiin jo aiemmin Thaimaassa ollessa koitettu selvittää, että onko meillä edes ylipäänsä tällä hetkellä mahdollista ylittää raja Mae Saista maateitse. Burmahan on siitä jännä, että maa avautuu kokoajan enemmän ja enemmän länsimaalaisille, mutta tilanteet voivat muuttua hyvinkin nopeasti. Ennen "auki" oleva alue, saattaakin yhtäkkiä olla suljettuna ulkomaalaisilta. Ja ei olla edelleenkään keksitty mitään luotettavaa tietolähdettä, josta näitä asioita pystyisi tarkistamaan. Kaaleppi laittoi sähköpostia monelle eri suurlähetystölle ja Burman turistipalvelulle, ilman ainuttakaan kunnollista vastausta. Tiedossa meillä siis oli, että Mae Sai on avautunut rajanylityspaikkana myös ulkomaalaisille, mutta meillä ei ollut mitään varmuutta sen hetkisestä tilanteesta. Ei auttanut siis kuin vain lähteä kokeilemaan, let's mennään. Ja miten helposti se sujuikaan! Thaimaan päässä poistumisleimat passiin ja siltaa pitkin rinkat selässä kohti Burman rajapistettä. Burman päässä passin ja visan tarkastukset, leimat paperiin ja that's it! Burmassa oltiin, Tachileik nimisessä rajakaupungissa. Tachileikissa oli vielä myös bahtit käytössä, joten saatiin tuhlailtua vielä viimeisiä roposia pois kuljeksimasta (myöhemmin kyllä löydettiin vielä melkoinen summa bahteja, joita ei tietenkään voinut vaihtaa kyateiksi tai dollareiksi.. ne on siis edelleen "säästössä" hah).
Sen verran oltiin jo selvitelty asioita eteenpäin, että Tachileikista olisi mahdollista jatkaa maanteitse Kengtung (tai Kyaingtong) nimiseen kaupunkiin ja sen pidemmälle ei enää pääsisi (maanteitse siis). Kengtungissa olisi kuitenkin lentokenttä, josta pääsisi ilmojen halki esim. Mandalayhin. Ja tottahan toki me päätettiin matkata bussilla niin pitkälle kuin vain mahdollista! Tachileikissa me yövyttiin yksi yö oikein miellyttävässä (tuntui luksushotellilta edelliseen läävään verrattuna!) hotellissa aivan rajan tuntumassa. Vielä ei oikein tuntunut siltä, että oltais edes tultu mihinkään toiseen maahan. Thaita puhuttiin ja bahteilla maksettiin, ainut mikä erosi thaimaalaisesta kulttuurista, olivat "hameisiin" (longyi) pukeutuvat punahampaiset (johtuu betel-lehtien pureskelusta, betelillä on mieto piristävä vaikutus) miehet ja vaaleankeltaisella aineella (thanaka) kasvonsa koristelleet naiset. Ihmiset olivat todella ystävällisiä ja hotellin respan työntekjät varasivat meille bussiliput valmiiksi seuraavalle päivälle.
Bussiasemalle päästiin ja oli aika ostaa liput. Lippujen ostaminen ei käynytkään ihan noin tuosta vaan, kuten vaikkapa naapurimaassa Thaimaassa. Passit otettiin lähempään tarkkailuun monen ihmisen toimesta, puheluita soitettiin, passit ja viisumit kopioitiin. Tämä on kuitenkin ihan ymmärrettävää, koska pikkuhiljaa avautuva maa aiheuttaa varmasti tavallisille työntekijöille varmistelua ja vahvistusta siitä, että "saahan tämä ulkomaalainen nyt varmasti matkustaa sinne bussilla", jottei itse joutuisi asian vuoksi vaikeuksiin. Varsinkin jos reitti on ollut aikaisemmin suljettu. Mutta ei siinä mitään, bussiin päästiin ja reilu viisi tuntia meni huikeita maisemia ihastellessa!
Ja niin päästiin Kengtung nimiseen pieneen kaupunkiin. Majapaikkoja ei kovin monia (meidän budjettitasoon) ollut tarjolla, joten varattiin etukäteen Harry's trekking housesta meille huone neljäksi yöksi. Itse Harry oli menehtynyt jo muutama vuosi sitten, mutta hänen vaimo ja poika pyörittivät majapaikkaa edelleen. Majatalon yhteydessä niillä oli myös pieni "bensa-asema", jossa kaksi pikkupoikaa paiskivat ahkerasti töitä (tämä on erittäin kyseenalaista, mutta hyvin yleistä kaikkialla Burmassa, lapsityövoima siis). Trekkailuja lähikyliin olisi ollut järjestettävissä, mutta meidän budjetille se olisi ollut vähän turhan hinnakasta.. (katsottiin että trekkailemaan päästään muuallakin ja kohtuullisempaan hintaan) Mutta majapaikka oli oikein kiva ja oltiinkin ainoat vieraat siellä! Taidettiinpa olla myös miltei ainoat länkkärit koko kaupungissa (yksi valkonaama nähtiin neljän päivän aikana), ja ihmettelyä paikallisilla riitti. Ja meillä riitti kaupungissa ihmeteltävää neljän päivän aikana. Päästiin näkemään aitoa burmalaista elämää, mahtavaa! Turismi ei ollut kaupunkiin vielä rantautunut, kuten ei myöskään katuvalot, sähköt (suureen osaan asumuksista) tai muutkaan nykymaailman turhakkeet.
Ihmiset olivat mielettömän ystävällisiä! Yhtenä päivänä lähdettiin polkupyörillä keskustaan (muina päivinä aina käveltiin, majatalosta oli n. 3 km keskustaan) ja Kaalepin pyörästä oli kumi puhki jo heti alkuunsa.. Keskustan liepeillä taluteltiin pyöriä mateluvauhtia paahtavassa helteessä eteenpäin, kun yhtäkkiä joku paikallinen huutaa meille ja viittelöi hänen luokseen. Mies oli katsellut meidän menoa ja hoksannut mistä oli oikein kyse. Hän rupesi heti korjaamaan rengasta, haki skootterilla pyörään uuden kumin ja vaihtoi sen alle. Ja mies ei suostunut ottamaan mitään korvausta työstä, ainoastaan kumin hinnan jonka hän oli ostanut. Paljon ihmiset moikkailivat meille ja hymyjä pulppusi joka suunnalta. Temppeleitä oli paljon, kuten myös kaikenikäisiä munkkeja pikkupojista vanhempiin. Ruoka oli maukasta ja halpaa. Neljä päivää oltiin ulkona muun maailman menosta ja se teki oikein hyvää. (Nettiyhteyttä ei ollut guesthousessa, mutta keskustasta löydettiin yksi kahvila, jossa oli wifi. Siellä käytiin pari kertaa asioita hoitamassa.) Pimeän tultua kuuden jälkeen ei enää kovin kehdannut pihalla liikkua, koska sillon oli oikeesti pimeää! Tiet oli niin huonossa kunnossa, että sitähän olis samantien ollut naamallaan hiekassa, haha (oli meillä taskulamppu sentään). Saatiin tämmöinen rauhallinen ja rento laskeutuminen täysin uuteen ja erilaiseen kulttuuriin ja maahan, perfecto!
Kengtungista lentää liihottelimme Mandalayhin, Burman toiseksi suurimpaan kaupunkiin, ja täällähän se meikäläinen paraikaa runoilen hotellihuoneen pehmeällä sängyllä. Uusia suunnitelmia ollaan hiottu, mutta niistä lisää seuraavassa jaksossa heh. Tuli niin pitkät runoilut taas että heikompia vois hirvittää, parempi siis jo lopetella ja kokeilla riittääkö hermot sekä kärsivällisyys lainkaan kuvien latailuun.. Kiitos ja kuulemiin! Puss och kram!
-Jenspa
Värikkäässä bussissa kohti Mae Saita.
Hmm, onhan kamat matkassa?
Tereveppä tereve!
Tässä kuva Kaalepin patentista, eli "dollaritaskusta". Sehän on rakennettu hotellihuoneen puhelinluettelon takakannesta (hysss) sekä reunukset ovat tarkkaan harkitusti valmistettu laadukkaimmista raaka-aineista (syömäpuikoista jesarilla kiinnitettynä).
Ja sitten Thaimaasta..
.. kohti Burmaa!
Sitten vähän burmalaista kielioppia heheh.
Ja taas bussissa, kohti Kengtungia. Luonnollisesti saakelin kovaa karaokelaulantaa tv:stä.
Matkalla bongattiin myös ilmapallokuljetus.
Ja kohteessa, Harry's trekking house.
Kotikatu, melkein ku menneisyydestä.
Aamupalaa burmalaisittain.
Lapset pääsi koulusta. Tässä pojalla kouluasuna myös se "miesten hame" eli longyi.
Aamuisella central-marketilla.
Tää oli ainut turismiin viittaava asia koko kaupungissa hehe.
Pikkumunkit siinä kiiruhtaa.
Tästä sitä lähdettiin iloisen odottavin mielin polkemaan, autuaan tietämättöminä edessä häämöttävästä rengasrikosta ja turhautumisen määrästä.
Ja sitten alkoi armoton mutta mitään aikaansaamaton pumppaus.
Ja pumppaus jatkui ja jatkui, kunnes meidän oli nieltävä tappiomme ja myönnettävä että eihän siitä mitään tule.
Ja eikun korjaushommiin!
Iltapalaa.
Ja lounasta burmalaisittain, omnom!
Kengtungin lentokentän pihalla.
Ja Kaaleppi otti siellä nokoset.
Kengtungin lentokentän sisältä. Löys kerranki heti istumapaikan!
Ja sit kohti Mandalayta, yay!
P.s. Tää kuvien lataus sujuikin ihan kivuttomasti ja ilman itkupotkuraivareita, olen positiivisesti yllättänyt sekä omasta petraantuneesta kärsivällisyydestäni että Burman näinkin vahvasta wifi-yhteydestä! Hurraa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti