Myanmar (Burma), Mandalay ja Hsipawn heimokylät

No tereve! Jälleen on viikko hurahtanut eteenpäin täällä upeassa maassa, Burmassa nimittäin. Ei voitais ehkä enempää olla fiiliksissä tästä maasta ja ennen kaikkea sen ihmisistä. Kaikki ovat olleet (so far) niin vilpittömän ystävällisiä ja avuliaita ihan vaan hyvästä hyvyydestään ilman minkäänlaisia taka-ajatuksia, että sitä on vieläkin vaikea uskoa. Jos joku sanoo Thaimaata miljoonien hymyjen maaksi, niin se on väärässä. Koska se on Burma. Mitä kauemmin täällä aikaa viettää, niin sitä enemmän itselle tulee sellainen fiilis, että tänne on ehdottomasti tultava takaisin! Katukuvassa näkyy paljon köyhyyttä ja kodittomuutta, mutta ihmiset ovat iloisia ja täällä tuntee olonsa hyvin turvalliseksi. Kaikki paikallisetkin ovat sanoneet, että täällä voi turistit liikkua missä vain, ilman että tarvitsisi pelätä tai olla varuillaan (tottakai meillä on aina maalaisjärki mukana, älä huoli äiti). Paikalliset ovat myös tosi innoissaan nähdessään meitä länkkäreitä, vähän väliä kuuluu jostain "Hello!" tai "Mingalaba!" ja hymyjä satelee joka puolelta. Onhan täällä paljon "epäkohtiakin" ja näillä epäkohdilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka meidän valkoisen roskasakin mielestä on huonommin (ihan niinkuin meillä länsimaissa asiat olisivat luonnollisesti aina paremmin). Tarkoitan nyt esim. jo aiemmin mainitsemaani lapsityövoimaa (kaikilla ei ole rahaa käydä koulua), jätehuolto on aika olematonta (jonka vuoksi kaduilla on paljon roskaa ja pieniä kaatopaikkoja), tiet ovat osittain hyvin huonossa kunnossa ja ongelmia on tietenkin edelleen maan sisäisissä poliittisissa asioissa (esim. ihmisoikeudet ja väkivaltaisuudet eri etnisten ryhmien välillä). Mutta sehän on täysin ymmärrettävää, kun suhteuttaa tilannetta siihen, että maa on viimeiset 50 vuotta ollut sorron alla ja vain muutama vuosi sitten tilanteet ovat alkaneet kehittymään. Ja näitä "epäkohtia" löytyy jokaisesta valtiosta (joskin erilaisia) ja tänäpäivänä kun lukee uutisia Suomen kamaralta, niin jotenkin se tunne turvallisesta hyvinvointivaltio-lintukodosta alkaa olla yhä kaukaisempi. Täällä meillä on nyt hyvä olla ja suosittelen Burmaa matkakohteena erittäin lämpimästi! Mutta nämä lätinät nyt sikseen ja palataanpa viikon aikaisiin kokemuksiin ja kommelluksiin, tässäpä tulee!

Joo, Mandalayhin saavuimme jo etukäteen buukattuun hotelliin, joka olikin erittäin passeli. Henkilökunta oli super ystävällistä ja tunnettiin olomme heti kotoisaksi. Mandalayssa meillä oli tarkoitus pysähtyä vain pari päivää ja järkätä jatkoyhteys Hsipaw nimiseen paikkaan. Joten paljoa me ei parin päivän aikana tehtykään. Mandalay on Burman toiseksi suurin kaupunki ja viliniää siellä riittikin! Kaupunki itsessään on aika kaoottinen aasialaiseen tyyliin, mutta ilmapiiri oli jotenkin paljon ystävällisempi ja lämminhenkisempi esim. Thaimaaseen verrattuna. Mandalayssa ruokailtiin beer stationeilla (kyllä, karkeasti suomennettuna siis kalja-asema, joista sai tietenkin kaljaa ja myös esim. burmalaista viskiä mutta myös ruokaa tarjoiltiin) paikallisten tapaan, käveltiin paljon liikenteen hälinässä, polkupyöräiltiin vähän kauempanakin kaupungissa ja suunniteltiin seuraavaa etappiamme. Polkupyörillä sihkutettiin myös Mandalay hillin (jonka mukaan kaupunki on myös saanut nimensä) kupeeseen ja käveltiin 240 metrin korkeuteen ihastellen matkalla hienoja temppeleitä ja buddhapatsaita. Mandalay hilliltä me katseltiin auringonlaskua ja rupateltiin englantia harjoittelemaan tulleen mukavan nuoren paikallisen miehen kanssa. Hän kertoi meille paljon maastaan ja kansastaan, mikä oli tosi jees. Todella mahtava tyyppi! Monilla paikallisilla, varsinkin munkeilla, on tapana kivuta Mandalay hillille ja harjoitella englannin kieltään juttelemalla ulkomaalaisten turistien kanssa. Hieno ja rohkea juttu meikäläisen mielestä!

Mandalay oli aika jättää taaksemme ja jatkaa matkaamme hieman pohjoisempaan, pohjoiseen Shan-stateen, eli Hsipaw nimiseen pieneen kaupunkiin. Bussilla matkan olisi taittanut n. viiteen tuntiin, mutta me valittiin mielummin 13 tuntia kestävä junaelämys. Ei, ei siksi että meillä olisi jokin rakkaus-suhde junia kohtaan, vaan siksi, koska oltiin otettu selvää, että kyseinen junareitti on ehkä yksi maailman hienoimmista.. No, meidän onneksemme hotelli sijaitsi ehkä noin sadan metrin päässä juna-asemalta ja se tosiaan oli meidän pelastuksemme. Mentiin nimittäin päivää ennen ostamaan lippuja asemalta ja saatiin tietoomme, että junahan lähtee sitten klo 04:00. Siis kyllä, neljältä aamulla! Ja tämä ei ole mitään erikoista Burmassa, vaan itseasiassa hyvinkin yleistä, että junat ja bussit lähtevät klo 03-05 aikaan aamulla. Täällä on hieman erilainen tuo päivärytmi meikäläisiin verrattuna. (Hsipawssa aamumarkkinat alkoivat kolmen jälkeen aamulla, ja kuuden aikaan heimokyläläiset keräsivät jo kamppeensa pois.. mitäpä lottootte käytiinkö kertaakaan aamumarkkinoilla). Nukkumaan mennään silloin kun tulee pimeää (koska sähköjä ei ole kaikilla/kaikkialla) ja aamulla herätään auringon noustessa, tai jo aiemmin. Valittiin meille upper-class paikat ja ne maksoivat n. neljä dollaria per nuppi (ei paljoa kalliimmat kuin alemman luokan paikat, jotka olisivat olleet periaatteessa puupenkit). Parin tunnin unien jälkeen oli aika herätä ja lompsia asemalle, ja yllätykseksemme juna lähti tasan klo 04. Kyyti oli melkoisen hidasta mutta erittäin pomppivaa. Meikäläinen ei juurikaan nukkunut, koiran unta korkeintaan, mutta Kaaleppi perinteiseen tapaan kuorsasi onnellisesti hyvän tovin. Ja enhän mä malttanut nukkua! Maisemat oli niin upeita auringon noustessa ja varsinkin kun juna saavutti Gokteikin kuilun, niin huuuhhuh! Ei siinä kerinnyt paljoo silmiään ummistamaan saatika kirjaa lukemaan tai mitään muutakaan, kun suu auki vaan toljottamaan.

Hsipawseen päästiin perille miltei aikataulussa ja majoituspaikaksi meille valikoitui Mr. Charlesin guesthouse. Oltiin katsottu jo etukäteen, että täältä käsin olisi helpoin järjestää erilaisia trekkeja lähikyliin. Ensimmäisenä päivänä ei vielä trekkailemaan menty, vaan otettin kitkat alle ja poljettiin ympäri kaupunkia käyden mm. Little Bagan nimisellä temppelialueella ja ihanalla maaseudulla. Todella kaunis pieni kaupunki, mutta nykyään myös entistä suositumpi turistien keskuudessa. Kaupungista ei tosiaankaan mitään luksus-hotelleja löytynyt, joten turistit olivat lähinnä meidän kanssa samanhenkisiä reppureissaajia, joiden trekkaushaaveet olivat johdattaneet kaikki juuri kyseiseen kaupunkiin. Aluksi meillä oli toiveena tehdä patikointireissu Namshan nimiseen kylään, mutta epäonneksemme se oli nyt suljettuna ulkomaalaisilta (levottomuuksien vuoksi), joten meidän täytyi keksiä jokin muu suunnitelma. Mietittiin ensiksi kahden yön ja kolmen päivän trekkausreissua, mutta päädyttiin lopulta yhden yön ja kahden päivän kestoiseen etappiin (thank god, hehe) lähellä oleviin Shan-kyliin.

Aamulla koitos starttasi klo 08:30 aamupalan syötyämme. Meidän kanssa trekille lähti mukava tyttö Englannista ja oppaana toimi nuori kaveri, joka oli syntyjään Palaung nimisestä kylästä, joka oli yksi meidän etapeistamme. Ensimmäisenä päivänä aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, joten meillä oli kävellessä kokoajan aika kuumat oltavat, hehe. Hikeä virtasi litroittain, samoin tietenkin vesi maistui. Maasto oli välillä aika haastavaa; pieniä vaikeakulkuisia kinttupolkuja viidakossa ja tiheässä heinikossa maissipelloilla, ja pääosin kokoajan ylämäkeen. Mutta olihan se kaunista! Kuljettiin läpi maissipeltojen, riisipeltojen, teeviljelmien, soijapapupeltojen, pähkinäveljelmien ja ohi uskomattomien maisemien meidän samalla nousten yhä ylemmäs ja ylemmäs. Lounaalle pysähdyttiin pieneen Shan-kylään meidän oppaan veljen luokse ja samalla levättiin hieman. Tässä vaiheessa vaatteet oli litimärät, mutta turhapa niitä oli vaihtamaan, kun matkaa oli vielä kolmisen tuntia jäljellä (tässä vaiheessa oltiin kävelty viisi tuntia). Pienten päiväunten jälkeen patikointi jälleen jatkui, eikä maasto ainakaan helpottunut edellisestä, huhhuh. Välillä meinasi usko ja kunto loppua, mutta kun päättäväisesti toisteli itselleen "se on vaan päästä kiinni, sinä jaksat prkl!", niin kyllä sitä vain kummasti jaksoi painaa. Perille päämäärään, eli kylään jossa meidän oli tarkoitus yöpyä, saavuttiin juuri kun tuli pimeää. Herranen aika, 32 km kävelyä yhdelle päivää takana. Melekosta hommaa, varsinkin kun meikäläiset ei oo ihan hirveesti tämmöistä trekkailua harrastanut. Perillä syötiin vielä makoisa illallinen, jonka jälkeen kaikki oltiin valmista petikamaa. Eli kahdeksan jälkeen illalla, haha.

Aikaisin aamulla, heti aamupalan nautittuamme, oli aika jatkaa eteenpäin. Mutta nyt matka taittuikin pääosin alamäkeen, oujeah! Reissun edetessä nähtiin ihania pieniä Shan-kyliä ja upeita maisemia, tietenkin. Toisena päivänä matkaa taitettiin "vaan" vajaa 20 km, joka olikin aika passeli. Mietittiin jälkikäteen, että ehkä joku kymppikilsa ois vielä mennyt, mutta siihen vaikutti varmasti aika suurelta osin alamäki (mikä ei sekään ollut kyllä helppoa, koska välillä oli todella liukasta.. meikähän lensi kertaalleen kyljelleenkin) ja se, että aurinko pysytteli pilvessä. Olihan se mahtava kokemus (nyt jo tuntuu siltä, eilen ei vielä tuntunut) ja jalatkin alkaa olla jo toipumispisteessä! Jesh!

Mutta aika rientää ja nyt ollaan jälleen välietapillamme Mandalayssa. Tänne tultiin eilen bussilla ja huomenna matka jatkuu kohti Bagania. Mandalayssa ollaan nyt vaan levytetty ja toivuttu trekkauksesta. Eilinen meni ihan nukkuessa, koska ylläripylläri, bussi tänne starttasi klo 05:30, joten oli taas sika-aikainen, ei-ihmisille suunnattu herääminen edessä.. Phuh, mutta nyt ollaan taas elävien kirjoissa ja seikkailut jatkuu pian. Terkkuja koto-Suomeen ja koittakaa pitää mieli korkealla kaikesta ympärillä tapahtuvasta pöljyilystä huolimatta!

-Jenspa

Hikeä pyyhkien kohti huippua, Mandalay hillillä. Koska se on pyhä paikka, niin siellähän ei saanut talsia kengät jalassa, joten avojaloin mentiin. Aika kakkasta välillä oli, kuten jalkapohjista huomaa, mutta väliäkös tuolla!

Matkalla huipulle.

Kaaleppi ja tämä mukava nuori mies, joka halusi harjoitella englantia meidän kanssa. Hän sanoi tulevansa kaksi kertaa viikossa opettajan kehoituksesta tänne harjoittelemaan.

Mandalay hilliltä.

Kotikatu Mandalayssa.

Junassa kohti Hsipawta, ennen auringonnousua taivas oli hennon pinkki.

Lapsosia asemalla.

Mummukka möi jäätelöä.

Aseman meininkejä.

Ja sitten sitä mentiin, huuhhuh.

Melko korkeella mentiin.

Haallelujaa.

Sitten oltiin Hsipawssa, ihana pieni kaupunki.

Little Bagan.

Ja lapsi on terve kun se leikkii, hehe.

Siellä on maissia kuivamassa.

Sitten alkoi trekkaus ja heti oli haastetta vastassa, hehe.

Matkaa taitettiin melko mukavissa maisemissa.

Levähdyspaikalla.

Litimärkä parivaljakko.

Välipysähdys, lounasta ja lepoa.

Tässä tuloo sähköä!

Ja matka jatkuu.

Shan-village.

Meikä ja meijjän opas.

Mä otin Kaalepista kuvan alhaalta..

.. Ja Kaaleppi samaan aikaan meikästä ylhäältä hoho.

Tää kaveri tuli vastaan, se oli mudassa vähän viilentelemässä.

Ekan päivän saldoa (ja todistusaineistoa), huh.

Meidän yöpaikka ja kylläpä se nukuttikin!

Pähkinöitä siinä namm!

Välillä oli aika tiheetä kulkee.

Kylän lapset tuli ihmettelemään.

Joku oli unohtanu sen siihen, hehe.

Thaimaalle heipat ja rajanylitys mystiseen Myanmariin (Burmaan)

Mingalaba! Eli burmalaisittain morjensta! Nyt ollaan jälleen yhteyksien äärellä, joten onnistuu (jotenkin, toivottavasti) taas hieman päivittely, jotta missä mennään ja mitäs me ollaan oikein hommailtu tässä niin. Nyt oli vihdoin ja viimein aika jättää Thaimaa taaksemme ja heittää hyvästit (ainakin toistaiseksi hehe). Hauskaahan tässä on se, ettei meidän ollut tarkoitus Thaimaaseen mennä alkuunkaan, koska molemmat tosiaan oltiin siellä jo aikaisemmin käyty. Ja loppupeleissä reissattiin ja hengailtiin siellä reilu pari kuukautta! Haha, niin ne suunnitelmat voi muuttua, joten parempi ollakin suunnittelematta liikaa ja mennä vaan fiiliksen mukaan. Ja oikein mukavaahan meillä oli Thaikuissa! Varsinkin näin lowseasonin aikaan. Tuntuu, että pääsi aika hyvin sikäläiseen kulttuurin ja elämänmenoon sisälle ja ehkä hieman pintaa syvemmällekin. Tosi jees. Mutta kyllä mieli tässä vaiheessa jo harhaili naapurimaan kuvioissa. Tuo mystinen Myanmar (Burma) ja kaikki siihen liittyvä informaatio, mitä oltiin itseemme imetty eri tietolähteistä rupesi jo aikatavalla kuumottelemaan.

Noh, oltiin vielä siis Pohjois-Thaimaassa, Chiang Raissa, josta meidän täytyi ottaa bussi alle ja matkustaa Thaimaan ja Burman (käytän tästä eteenpäin Myanmarista sen entistä nimeä, eli Burmaa, nyt sen enempää perustelematta. No, sanotaanko nyt vaikka näin yksinkertaisuudessaan, että sotilasjuntta. Piste.) rajakaupunkiin Mae Saihin. Päätettiin Mae Saissa viettää yksi yö ennen rajanylitystä, koska oli vielä valuutanvaihdot ym. edessä. Meidänhän oli tarkoitus vaihtaa bahtit dollareiksi jo Chiang Raissa mutta se jotenkin vaan unohtui.. Burman rahayksikköhän on siis kyat, mutta amerikanmaan dollarit on myös kovassa käytössä. Varsinkin länkkäreiltä monesti odotetaan (varsinkin isommissa summissa) ennemmin dollareita kuin kyateja. Mae Saihin saavuttiin ja majoituspaikkana tällä kertaa toimi melkoisen aikansa elänyt läävä, haha. Meikäläinen ei suostunut riisumaan sisällä flipflopeja jalasta missään vaiheessa (paitsi sängyssä maatessa), joten se kertonee tarpeeksi hostellihuoneen siisteystasosta. Glup. Ennen valuutanvaihtorumbaa oli vielä selvitettävä, että kuinka paljon me niitä dollareita oikein tarvitaankaan. Burmassahan ei nostomaatteja löydykään ihan joka pitäjästä nimittäin, suurimmissa kaupungeissa (Mandalay ja Yangon) niitä jo löytyy ja luottokortitkin pelittää joissain paikoissa, mutta sekin oli epäselvää, että mahtaakohan juuri meikäläisten Visat ja Visaelectronit niissä toimia.. Päätettiin siis, että parempi varautua suuremmalla nipulla dollareita, kuin joutua persaukiseksi Burmassa. Pankissa rahanvaihto ei tietenkään onnistunut (suoraan kortilta), vaan meidän täytyi ekaksi nostaa koko suuri summa bahteina nostomaatista (pankista ei myöskään saanut rahaa kortilta..). Sen jälkeen hieman hämärään rahanvaihtopisteeseen ja pienet kuumottelut kävellen hostellille laukku täynnä 100 dollarin seteleitä haha. Rahaa vaihtaessa piti vielä jokainen dollari käydä läpi, koska niiden on oltava virheettömässä kunnossa ja vuoden 2006 jälkeen painettuja. Muutama seteli pyydettiin vaihtamaan, koska niissä oli pieniä rasva-/tussinjälkiä. Setelit eivät myöskään saa olla taittuneita, joten ostettiin ihan niitä varten oikein rahavyö ja myöhemmin Kaaleppi keksi patentin, jotta dollarit pysyy myös vyössä taipumattomina (kuva myöhempänä). Melekosta hommaa sanon minä!

Oltiin jo aiemmin Thaimaassa ollessa koitettu selvittää, että onko meillä edes ylipäänsä tällä hetkellä mahdollista ylittää raja Mae Saista maateitse. Burmahan on siitä jännä, että maa avautuu kokoajan enemmän ja enemmän länsimaalaisille, mutta tilanteet voivat muuttua hyvinkin nopeasti. Ennen "auki" oleva alue, saattaakin yhtäkkiä olla suljettuna ulkomaalaisilta. Ja ei olla edelleenkään keksitty mitään luotettavaa tietolähdettä, josta näitä asioita pystyisi tarkistamaan. Kaaleppi laittoi sähköpostia monelle eri suurlähetystölle ja Burman turistipalvelulle, ilman ainuttakaan kunnollista vastausta. Tiedossa meillä siis oli, että Mae Sai on avautunut rajanylityspaikkana myös ulkomaalaisille, mutta meillä ei ollut mitään varmuutta sen hetkisestä tilanteesta. Ei auttanut siis kuin vain lähteä kokeilemaan, let's mennään. Ja miten helposti se sujuikaan! Thaimaan päässä poistumisleimat passiin ja siltaa pitkin rinkat selässä kohti Burman rajapistettä. Burman päässä passin ja visan tarkastukset, leimat paperiin ja that's it! Burmassa oltiin, Tachileik nimisessä rajakaupungissa. Tachileikissa oli vielä myös bahtit käytössä, joten saatiin tuhlailtua vielä viimeisiä roposia pois kuljeksimasta (myöhemmin kyllä löydettiin vielä melkoinen summa bahteja, joita ei tietenkään voinut vaihtaa kyateiksi tai dollareiksi.. ne on siis edelleen "säästössä" hah).

Sen verran oltiin jo selvitelty asioita eteenpäin, että Tachileikista olisi mahdollista jatkaa maanteitse Kengtung (tai Kyaingtong) nimiseen kaupunkiin ja sen pidemmälle ei enää pääsisi (maanteitse siis). Kengtungissa olisi kuitenkin lentokenttä, josta pääsisi ilmojen halki esim. Mandalayhin. Ja tottahan toki me päätettiin matkata bussilla niin pitkälle kuin vain mahdollista! Tachileikissa me yövyttiin yksi yö oikein miellyttävässä (tuntui luksushotellilta edelliseen läävään verrattuna!) hotellissa aivan rajan tuntumassa. Vielä ei oikein tuntunut siltä, että oltais edes tultu mihinkään toiseen maahan. Thaita puhuttiin ja bahteilla maksettiin, ainut mikä erosi thaimaalaisesta kulttuurista, olivat "hameisiin" (longyi) pukeutuvat punahampaiset (johtuu betel-lehtien pureskelusta, betelillä on mieto piristävä vaikutus) miehet ja vaaleankeltaisella aineella (thanaka) kasvonsa koristelleet naiset. Ihmiset olivat todella ystävällisiä ja hotellin respan työntekjät varasivat meille bussiliput valmiiksi seuraavalle päivälle.

Bussiasemalle päästiin ja oli aika ostaa liput. Lippujen ostaminen ei käynytkään ihan noin tuosta vaan, kuten vaikkapa naapurimaassa Thaimaassa. Passit otettiin lähempään tarkkailuun monen ihmisen toimesta, puheluita soitettiin, passit ja viisumit kopioitiin. Tämä on kuitenkin ihan ymmärrettävää, koska pikkuhiljaa avautuva maa aiheuttaa varmasti tavallisille työntekijöille varmistelua ja vahvistusta siitä, että "saahan tämä ulkomaalainen nyt varmasti matkustaa sinne bussilla", jottei itse joutuisi asian vuoksi vaikeuksiin. Varsinkin jos reitti on ollut aikaisemmin suljettu. Mutta ei siinä mitään, bussiin päästiin ja reilu viisi tuntia meni huikeita maisemia ihastellessa!

Ja niin päästiin Kengtung nimiseen pieneen kaupunkiin. Majapaikkoja ei kovin monia (meidän budjettitasoon) ollut tarjolla, joten varattiin etukäteen Harry's trekking housesta meille huone neljäksi yöksi. Itse Harry oli menehtynyt jo muutama vuosi sitten, mutta hänen vaimo ja poika pyörittivät majapaikkaa edelleen. Majatalon yhteydessä niillä oli myös pieni "bensa-asema", jossa kaksi pikkupoikaa paiskivat ahkerasti töitä (tämä on erittäin kyseenalaista, mutta hyvin yleistä kaikkialla Burmassa, lapsityövoima siis). Trekkailuja lähikyliin olisi ollut järjestettävissä, mutta meidän budjetille se olisi ollut vähän turhan hinnakasta.. (katsottiin että trekkailemaan päästään muuallakin ja kohtuullisempaan hintaan) Mutta majapaikka oli oikein kiva ja oltiinkin ainoat vieraat siellä! Taidettiinpa olla myös miltei ainoat länkkärit koko kaupungissa (yksi valkonaama nähtiin neljän päivän aikana), ja ihmettelyä paikallisilla riitti. Ja meillä riitti kaupungissa ihmeteltävää neljän päivän aikana. Päästiin näkemään aitoa burmalaista elämää, mahtavaa! Turismi ei ollut kaupunkiin vielä rantautunut, kuten ei myöskään katuvalot, sähköt (suureen osaan asumuksista) tai muutkaan nykymaailman turhakkeet.

Ihmiset olivat mielettömän ystävällisiä! Yhtenä päivänä lähdettiin polkupyörillä keskustaan (muina päivinä aina käveltiin, majatalosta oli n. 3 km keskustaan) ja Kaalepin pyörästä oli kumi puhki jo heti alkuunsa.. Keskustan liepeillä taluteltiin pyöriä mateluvauhtia paahtavassa helteessä eteenpäin, kun yhtäkkiä joku paikallinen huutaa meille ja viittelöi hänen luokseen. Mies oli katsellut meidän menoa ja hoksannut mistä oli oikein kyse. Hän rupesi heti korjaamaan rengasta, haki skootterilla pyörään uuden kumin ja vaihtoi sen alle. Ja mies ei suostunut ottamaan mitään korvausta työstä, ainoastaan kumin hinnan jonka hän oli ostanut. Paljon ihmiset moikkailivat meille ja hymyjä pulppusi joka suunnalta. Temppeleitä oli paljon, kuten myös kaikenikäisiä munkkeja pikkupojista vanhempiin. Ruoka oli maukasta ja halpaa. Neljä päivää oltiin ulkona muun maailman menosta ja se teki oikein hyvää. (Nettiyhteyttä ei ollut guesthousessa, mutta keskustasta löydettiin yksi kahvila, jossa oli wifi. Siellä käytiin pari kertaa asioita hoitamassa.) Pimeän tultua kuuden jälkeen ei enää kovin kehdannut pihalla liikkua, koska sillon oli oikeesti pimeää! Tiet oli niin huonossa kunnossa, että sitähän olis samantien ollut naamallaan hiekassa, haha (oli meillä taskulamppu sentään). Saatiin tämmöinen rauhallinen ja rento laskeutuminen täysin uuteen ja erilaiseen kulttuuriin ja maahan, perfecto!

Kengtungista lentää liihottelimme Mandalayhin, Burman toiseksi suurimpaan kaupunkiin, ja täällähän se meikäläinen paraikaa runoilen hotellihuoneen pehmeällä sängyllä. Uusia suunnitelmia ollaan hiottu, mutta niistä lisää seuraavassa jaksossa heh. Tuli niin pitkät runoilut taas että heikompia vois hirvittää, parempi siis jo lopetella ja kokeilla riittääkö hermot sekä kärsivällisyys lainkaan kuvien latailuun.. Kiitos ja kuulemiin! Puss och kram!

-Jenspa

Värikkäässä bussissa kohti Mae Saita.

Hmm, onhan kamat matkassa?

Tereveppä tereve!

Tässä kuva Kaalepin patentista, eli "dollaritaskusta". Sehän on rakennettu hotellihuoneen puhelinluettelon takakannesta (hysss) sekä reunukset ovat tarkkaan harkitusti valmistettu laadukkaimmista raaka-aineista (syömäpuikoista jesarilla kiinnitettynä).

Ja sitten Thaimaasta..

.. kohti Burmaa!

Sitten vähän burmalaista kielioppia heheh.

Ja taas bussissa, kohti Kengtungia. Luonnollisesti saakelin kovaa karaokelaulantaa tv:stä.

Matkalla bongattiin myös ilmapallokuljetus.

Ja kohteessa, Harry's trekking house.

Kotikatu, melkein ku menneisyydestä.

Aamupalaa burmalaisittain.

Lapset pääsi koulusta. Tässä pojalla kouluasuna myös se "miesten hame" eli longyi.

Aamuisella central-marketilla.

Tää oli ainut turismiin viittaava asia koko kaupungissa hehe.

Pikkumunkit siinä kiiruhtaa.

Tästä sitä lähdettiin iloisen odottavin mielin polkemaan, autuaan tietämättöminä edessä häämöttävästä rengasrikosta ja turhautumisen määrästä.

Ja sitten alkoi armoton mutta mitään aikaansaamaton pumppaus.

Ja pumppaus jatkui ja jatkui, kunnes meidän oli nieltävä tappiomme ja myönnettävä että eihän siitä mitään tule.

Ja eikun korjaushommiin!

Iltapalaa.

Ja lounasta burmalaisittain, omnom!

Kengtungin lentokentän pihalla.

Ja Kaaleppi otti siellä nokoset.

Kengtungin lentokentän sisältä. Löys kerranki heti istumapaikan!

Ja sit kohti Mandalayta, yay!

P.s. Tää kuvien lataus sujuikin ihan kivuttomasti ja ilman itkupotkuraivareita, olen positiivisesti yllättänyt sekä omasta petraantuneesta kärsivällisyydestäni että Burman näinkin vahvasta wifi-yhteydestä! Hurraa!