Siis missä me ollaan?: joulukuuta 2015

Nonnii, tässä kävi nyt sit vähän hassusti.. Munhan piti tätä päivitystä saada aikaiseksi jo joulun tienoilla ja joka päivä sen jälkeen, kunnes vihdoin eilen sain itseäni niskasta kiinni, aseteltua itseni letkeästi hammockiin ja tabletin kauniiseen käteeni, kunnes jotain kummaa tapahtui. Ihmettelin kun tabletti ei oikein pelitä, mitään ei meinaan tapahdu.. Perhana näyttö on kokonaan halki! Ei ***** ja kaikki maailman kirosanat. Mitä hittoo, miten se on halki mennyt?? Ilmeisesti bussimatkalla repussa johonkin kolahtanut, se on ainoa järkevä syy mikä keksittiin. No ei muuta kun vahinkoilmoitusta vakuutusyhtiölle menemään ja parasta toivomaan. Eli ennen kun jostain joskus hamassa tulevaisuudessa saan uuden tabletin hyppysiini, niin blogin päivitys tapahtuu puhelimelta käsin, fuuuu**. No mutta se ei välttämättä ole pelkästään huono asia, ainakaan teidän kannalta, koska voin luvata että tekstit tulevat olemaan tästä eteenpäin himpun verran lyhyempiä, heheh. Phuuuh. Parempi olla jaarittelematta sen enempiä (mulla menee tässä näppäillessä ikä ja terveys, ku mulla on tällanen mummotyyli puhelimen käytössä, eli näppäilen vaan yhdellä sormella.. Ehkä nyt on korkea aika opetella vähän fiksumpi metodi).

No elikkäs, Kampotista matkamme jatkui bussilla kohti Sihanoukvillea, jossa päätettiin tässä vaiheessa viettää vain yksi yö, koska saarielämän houkutukset kävivät jo liian suuriksi. Yksi yö punkattiin siis Sihanoukvillen Victory hillillä hieman aikansa eläneessä hotellihuoneessa ennen saarelle siirtymistä. Saareksi valikoitui Koh Rong ja oltiin varattu meille majoitus rauhalliselta Nature Beachiltä. Tarkoituksenamme oli täydellinen relaksoituminen, rannalla grillaantuminen, uiminen ja elämästä nauttiminen. Ja voi veljet, jotta kylläpäs odotukset täyttyivätkin!

Koh Rongia ja Nature Beachia kohti lähdettiin slowboatilla, ja meillä oli menopaluu-liput (open ticket, eli kun halusi takaisin sisämaahan, tuli lippu käydä leimaamassa satamassa päivää aiemmin). Oltiin jostain luettu ja kuultu, että Koh Rong olisi saarista ruuhkaisin ja enemmän sellainen "bilemesta", joten meikäläisellä oli mielessäni kuva jostain Phi Phin (Thaimaassa) kaltaisesta. Mutta kuinka väärässä olinkaan! Satama-alue oli saaren "ydin", ja eihän se ollut Phi Phin bilemekkaa nähnytkään! Positiivinen yllätys. Satama-alueella oli muutamia ravintoloita, majapaikkoja ja baareja, eikä meininki missään nimessä ollut liian överi-turisti-pippalo-touhua. Meille pidettiin aluksi sellainen "alkuinfo" saaresta, sen fasiliteeteista, käytännöistä, aktiviteeteista ym. Se oli aika jännä, jotenkin loi entistä enemmän sellaista eristynyttä saarifiilistä, mm. "Älkää teloko itseänne, täällä ei oo sairaalaa mutta yksi lääkäri löytyy" tai "rannan ulkopuolella tulee käyttää muitakin vaatteita kuin bikinejä, koska paikalliset ovat sen verran säädyllisempiä" ja "antakaa puhveleiden olla rauhassa, niin nekin antaa teidän olla" heheh. Saarella siis oikeasti asui myös paikallisia ihmisiä eläen normaalia elämäänsä, eikä koko saari tosiaankaan ollut turistien kansoittama ja heitä varten rakennettu. Paljon kyllä tuntuivat rakentavan joka puolelle uutta, joten kovaa kasvua oli kyllä havaittavissa. Töitäkin ois ollut tarjolla useaan ravintolaan, sinne töihin vaan, hop hop!

Majapaikan puolesta meille oli ilmainen botskikyyti Nature Beachille klo 16 aikaan ja satamassa aikamme palloiltuamme löydettiin oikea vene, ja määränpäähän päästiin 15-20 minuutin veneilyn jälkeen. Meilläpäs odottikin tällä kertaa hieman erilainen majoitusmuoto, nimittäin teltta! Kyllä. Teltta oli meidän budjetille oikein passeli ja eihän me oltu teltassa vielä nukuttukaan. Se oli sellainen platform teltta, eli ei maantasalla, joten meikäläinen sai olla hieman rauhallisemmin mielin kaikenmaailman ötököiden suhteen. Mutta kylläpä teltta olikin mainio, sait nukahtaessa kuunnella sirkkojen siritystä ja aaltojen pauhantaa ja herätessä edessä siinsi upea kirkas meri auringon paistaessa. Yksi ainoa ötökkä teltasta bongattiin, ei huano! Viisi päivää oltiin ja yhtenä yönä tuli taivaan täydeltä vettä ja taivas salamoi, mutta kuivana pysyttiin. Ranta oli upea (joskin vielä hieman keskeneräinen, koska paikka on niin uusi), vesi turkoosin kirkasta ja rannan ainoassa (oli niitä vissiin teoriassa kaksi, mutta toisessa oli aina tavarat loppu..) ravintolassa ruokaa hyvää ja kohtuuhintaista!

Viisi päivää saarella meni kuin siivillä tehden lähinnä ei mitään, hehe. Otettiin aurinkoa, polskittiin meressä, lueskeltiin ja pelattiin korttia. Yhtenä päivänä vuokrattiin kajakki ja melottiin satamaan pitsalle, omnom. Kuudenneksi yöksi siirryttiin satamaan, josta käsin tehtiin pimeän tultua botskiretki katsomaan hehkuvaa planktonia! Se oli melko jännä tapaus! Kun heilutit veden alla käsiä ja jalkoja, niin planktoni alkoi hohtamaan, niin kuin vedessä olisi näkynyt tähtitaivas. Se oli hyvin jännä. Satamasta napattiin lautta kohti sisämaata ja viikon kestänyt ihana saarielämä oli aika jättää taakse, byhyy.

Sihanoukvilleen saavuttiin jälleen ja tällä kertaa meille valikoitui astetta parempi ja kalliimpi bungalowi Otres 2 rannan kupeelta. Olipa iiihanaa päästä kunnon sänkyyn ja lämpimään suihkuun, huh! Heti kättelyssä vuokrattiin skootteri, jolla päästiin kätevästi kulkemaan pitkin kaupunkia. Otres 1 ja Otres 2 olivat kyllä aika passelit beachit ja auringonlaskut oli mielettömiä! Rannalla oli todella hyvä uida ja vesi oli kirkasta, käytiin useampana päivänä iltauinnilla auringonlaskun aikaan, melko bueno. Sihanoukvillessa vauhtia hieman hidasti meikäläisen tutustuminen kambodzalaiseen mahapöpöön, joka ei onneksi kestänyt päivää kauempaa. Tai siis yhden päivän ajan tyhjensin mahani sisällön molemmista päistä, mutta toinen päivä uhrautui vielä täysin petipotilaana. Pahemminkin olisi voinut olla, joten nou hätä!

Saarta ja rantaa oli tullut nyt nähtyä, joten oli aika matkustaa sisemmälle maahan. Joulukin jo kolkutteli ovella, joten päätettiin joulunpyhät vietellä Siem Reapista käsin. Joulusta ja Siem Reapista lisää ens kerralla, nyt ei sormi taivu eikä jaksa näpytellä enempää, hohoo. Terveisia ja pusuja sinne! Kiitos ja anteeksi!

-Jenspa

Kohti Koh Rongia!

Nature Beach, ei paha.

Kiikkumaan!

Meidän teltta siinä.

Korttipelihommia.

Lukemishommia.

Nature Beachin satamaa siinä.

Ja vesi oli kirkasta.

Kiikkumishommia.

Näkymät teltasta, kelepovvaa.

Melomishommia.

Melottiin autiolle rannalle, joka oli aika jepa.

Tää pilkullinen kaveri oli melekosen kovaääninen.

Aamuvarhaisella Koh Rongin satama-alue oli hiiren hiljainen.

Botskissa oli porukkaa.

Sihanoukvillen asumusta Otres beachilla.

Kelepaahan siinä lekotella.

Iltauinnilla, mmm.

Mmm, mitä aurigonlaskuja.

Ja vielä kerran mmmmm.

P.s Pahoittelut, jos tekstissä/kuvien asettelussa/missä vaan on jotain kummallista/häikkää.. Meikäläinen ku ei tätä näe muun ku tän luurin kautta. Toivotaan että suapi selevää!

Noniin, täällä taas! Kylläpäs se pari viikkoa onkin tässä hujahtanut ihan huomaamatta ja toisaalta ei oo oikein toi wifi-yhteyskään pelittänyt viimeiseen viikkoon saarella makoillessa. Mutta saaresta lisää myöhemmin ja palataan sitä ennen vielä Kambodzan reissumme alkutaipaleisiin. Tähän väliin pitää vielä äkkiä mainita, et kylläpäs ollaankin nautittu täällä ja tykätty Kambodzan meiningeistä ihan täpöllä! Okei mut siis nyt asiaan, hehe.

Eli tosiaan Can Thon majapaikasta käsin varattiin meille bussi suoraan Phnom Penhiin, Kambodzan pääkaupunkiin. Kambodzan viisumia varten oltiin varattu värilliset passikuvat sekä 35 USD per nuppi. Bussi oli paikallisbussi, jossa tällä kertaa meidän lisäksi rajaa ylitti muutama muukin länkkäri. Matka sujui mukavasti ja rajamuodollisuudetkin hoitui yllättävän jouhevasti. Vietnamin puolella bussifirman työntekijä keräsi kaikkien passit ja hetken odottelun jälkeen jakoi passit takaisin sisältäen poistumisleimat, meidän siis kokoajan bussin kyydissä istuen. Kambodzan päässä me hypättiin bussista veke ja käytiin täyttämässä viisumihakemus -kaavakkeet ja heittämässä 35 dollaria virkailijan kouraan, odotettiin muutama hetki ja viisumit komeili passissa. Meikäläisen nimi kylläkin väärin kirjoitettuna (kuva löytyy edellisestä postauksesta), mutta mitäs nyt pienistä hehee. Koko prosessissa ei kyllä kovin paljoa yli tuntia varmastikaan kulunut, eli aika iisisti hommat hoitui. Kambodzaan saavuttiin ja bussissa vielä jokunen tunti (oiskohan ollut parisen tuntia, ei muista enää) kulutettiin pyllylihaksia, ennen kuin Phnom Penh näkyi horisontissamme.

Phonm Penhistä oltiin tsekattu hostelli jo etukäteen ja hurautettiin sinne tuktuk -kyydillä. Hostelli oli hyvällä paikkaa, huone ok ja työntekijät olivat hyvin avuliaita ja noh, sanotaanko että innokkaita. Pari päivää otettiin ensiksi ihan iisisti, ja sen jälkeen aloitimme Kambodzan seikkailumme tutustumalla sen karmeaan lähihistoriaan (kuten varmasti jokaisen Kambodzaan matkaavan tulisi tutustua). Nyt puhun tietenkin Kambodzan sisällissodasta (v. 1970-75), tai toisin sanottuna kansanmurhasta. En ala tässä nyt mitään historiantuntia pitämään, mutta lyhyesti sanottuna vuonna 1970 punakhmerit ottivat vallan ja heidän tarkoituksenaan oli luoda maasta täysin omavarainen ja eristää se kaikista ulkomaalaisista vaikutteista. Käytännössä puolue toteutti radikaalin ohjelman, johon liittyi kaupunkien hylkääminen (pakkosiirsivät välittämösti 2-3 miljoonaa ihmistä kaupungeista maalle, työleireille) oppilaitosten ja sairaaloiden sulkeminen, tehtaiden jättäminen, rahan hylkääminen, uskontojen hylkääminen ja yksityisomaisuuden lakkauttaminen. Suurimpia vihollisia olivat oppineet, eli mm. lääkärit, opettajat ja insinöörit, jotka teloitettiin surutta. Punakhmerien vallan aikana miltei 2 miljoonaa (joka oli n. neljännes koko väestöstä!!) menehtyi aliravitsemukseen, sairauksiin ja summittaisiin teloituksiin. (Lähde on Wikipedia) Vallan menetyksenkin jälkeen Phnom Penh oli autiona muutaman vuoden, ennen kuin sitä alettiin jälleen asuttamaan. Ja tästä kaikesta on vain 40 vuotta aikaa! Sairasta. Aihe on edelleen kipeä ja arka (ainakin lukemani perusteella) ja kansanmurhasta selvinnyt ikäluokka on edelleen traumatisoitunut (ja se ei ole mikään ihme). Nykyiset kambodzalaiset lapset ovat vasta ihan muutaman vuoden ajan saaneet opetusta kyseisestä kansanmurhasta koulun historiankirjasta käsin, ja koska kaikki eivät todellakaan pysty käymään koulua (maa on hyvin köyhä), on paljon lapsia ja nuorisoa, jotka eivät tiedä kansanmurhasta mitään tai pitävät sitä uskomattomana.

Käytiin saman päivän aikana ensiksi Killing Fieldseillä eli Choeung Ek -nimisellä alueella, josta joukkohautoja löydettiin aikoinaan 129 kappaletta ja Tuol Sleng vankilamuseossa. Huuuuhhuh, kun oli muuten rankka päivä. Killing Fieldseillä oli mm. joukkohautoja, teloitettujen ihmisten (myös pienten lasten) vaatteita ja luita. Tuol Slengissä (joka oli aikoinaan koulu, joka muutettiin vankilaksi) näytillä oli kidutusvälineitä ja metodeja, vankikoppeja, uhrien eli vankien kuvia ja tarinoita. Kummassakin paikassa otettiin audio-guide, eli laput korvilla ja nauhurista käsin saatiin hyvin kattavaa informaatiota. Todella raastava mutta hyvin opettavainen päivä ja meikäläisen mielestä ihan must juttu, jos Phnom Penhiin eksyy. Nämä on sellaisia asioita nimittäin, mitä ei saa unohtaa ja mitä on tärkeää tietää. Päivän jälkeen aloinkin ihan eri tavalla kiinnittämään huomiota kaupungin asukkaisiin, ja kun oikein rupesi ajattelemaan, niin väestö täällä on hyvin nuorta. Vanhuksia ei juurikaan näy katukuvassa! Ja kysymykseen "miksi?" saatiin päivän aikana erittäin kattava vastaus. Aivan käsittämätöntä. Ja mitä tästä olemme oppineet? Vastaus: emme mitään. Samaa tapahtuu edelleen mm. Pohjois-Koreassa, Syyriassa ym. ja tulee varmasti tapahtumaan jatkossakin. Surullista.

Phnom Penhissä käytiin myös tutustumassa hieman paikalliseen ruokakulttuuriin. Täällähän ei juurikaan ole sellaista niin selkeää ja suurta ruokakulttuuria (ainakaan meidän mielestä), kuin esim. Thaimaassa tai Vietnamissa (eikä tarvitse ihmetellä miksi, vastaus löytyy suoraan ylemmistä kappaleista) ja katuruokaa ei ole juurikaan tarjolla, ainakaan samanlaisessa mittakaavassa. Kansanmurhan aikana ihmiset kuolivat nälkään ja joutuivat syömään kaikkea mitä vain keksivät, ja yksi sellainen asia olivat mm. tarantellat. Ja mehän päätettiin, että niitä on saatava! Kaverukset juuri Phnom Penhissä käyneenä osasivat suositella meille Romdeng -nimistä ravintolaa, joka on "ravintolakoulu" entisille katulapsille. Idea kuulosti ihan mahtavalta, ruoka hyvältä ja niillä oli listalla myös tarantelloja! Olihan se mahtava kokemus ja myös tarantellat oli hyviä, ainakin meikäläisen mielestä, heheh.

Phnom Penhin vilskeestä oli aika suunnata hieman rauhallisempiin maisemiin ja seuraavaksi etapiksi valikoitui Kampot -niminen n. 40 000 ihmisen jokivarsi kaupunki. Kaupunkiin hurautettiin bussilla ja heti paikan päälle saavuttua saatiin tosi hyvät vibat paikasta. Rento ja letkeä meno, ei liikaa hälinää ja häsellystä. Very nice! Ja majapaikka oli tosi jees myös, se oli kaupungin ulkopuolella maaseudulla. Ihana iso bungalowi ja paikasta löytyi myös uima-allas, ja mikä parasta, neljä ihanaa kissanpentua! Vuokrattiin skootteri, jolla päästiin kätevästi liikkumaan pitkin kaupunkia. Skootterilla kruisailtiin myös Bokorin luonnonsuojelualueelle ja ajettiin reilu 30 km matka korkeuksiin vuoren päälle. Tie oli todella hyvässä kunnossa, joten oli mukava kaarrella mutkissa ja lisäjännitystä meille matkalle toi bensatankin äkillinen tyhjentyminen.. Tankki oli puolillaan leikkiin ryhtyessä, ja taisinpa mainita, että joskos kannattaisi kuitenkin tankata tankki täyteen. Nooh, selviydyttiin määränpäähän asti hilkulla ja löydettiin lisää bensaa (muovipulloista myytynä, tottakai). Eli ei jääty vuorelle jumiin kuitenkaan. Bokorilla meitä kiinnosti käydä tsekkaamassa vanha 1920-luvulta Ranskan siirtomaan aikainen kasino, joka oli rakennettu Ranskan eliittiä varten. Jostain luettiin, että siellä oltiin kuvattu jotain (kauhu?)elokuvaakin ja olihan se paikka aika spooky. Maisemat kasinolta oli ihan huikeat, oltiin niin jumalattoman korkealla. Matkan varrella näkyi myös vanha kirkko ja muita iäkkäitä siirtomaan aikaisia rakennelmia.

Kambodzasta on meillä siis erittäin hyvät fiilikset ja varsinkin Vietnamin jälkeen jotenkin todella paljon "rennompi" olo, tuntuu että ihmiset on aidommin ystävällisiä ja avuliaita. Maan historia on hyvin mielenkiintoista ja mietittiinkin sitä, että jos 40 vuotta sitten tapahtunutta ei olisi tapahtunut, niin olisiko Kambodzastakin kehittynyt samaa tahtia Thaimaan kaltainen turistikohde? Koska nyt tosiaan tuntuu, että Kambodza on kuin Thaimaa 20 vuotta sitten (tämä on muuten kuultu monen suusta, itse en oo Thaimaassa käynyt 20 vuotta sitten, hahah). Meidän seikkailut täällä jatkuu vielä reilun parin viikon ajan ja täälläpä sitä jossain myös jouluakin vietellään! Ei paha paikka siihen hommaan ollenkaan, lunta ei kyllä valitettavasti taideta nyt jouluaatoksi saada. Mutta joo, paljon painavaa asiaa tällä erää, ensi kerralla sitten taas lisää ja ehkä hieman kevyemmissä merkeissä. Vielä loppuun jotain otoksia matkan varrelta. Kiitos ja kuulemisiin! Terrrveisiä, pus!

-Jenspa