"Siis missä me ollaan?", lausahdus, jota tulemme kuulemaan toisiltamme todennäköisesti hyvin usein reissumme aikana. Ainakin jos molempien suunnistustaitoihin on luottaminen hehee. Mutta kerrankin voidaan olla ihan rauhassa eksyksissä. Missä me sit ollaan? No perhana, Suomessahan me vielä ollaan. Phuuh, lähtöön aikaa vähän reilu kuukausi ja tuntuu että yhtäkkiä aika meneekin nopeempaa kun uskoikaan. Tässä vuoden ajan reissuun lähtöön valmistautuneenaa ja reissua odottaneena aika on madellut ja tuntunut että ei saakeli jaksa odottaa. Mut tässähän tulee kohta kiire! Helkkari. Töitä on paiskittu ku hullut ja motivaattorina toiminut reissu, ja tällä kertaa sellanen reissu ettei välttämättä tarviikaan tulla heti takaisin. Kämppä ja työt on irtisanottu, joten periaatteessa meitä ei odota täällä Suomessa mikään/mitään. Ainakaan mikään, mikä pakottais tulee takas johonkin tiettyyn aikaan. Tottakai tänne jää ystävät ja perhe (sniif!) mutta kaikkia ei voida raahata mukanamme, se ois kyllä vieläkin siistimpää! Mutta siis periaatteessa voidaan tulla takas sit ku rahat tai rahkeet loppuu. Tai sit ei ollenkaan! (Tästä kommentista äiti ei kyllä tykkää hehe.)
Oishan tän mojovan reissubudjetin voinut käyttää yhtä hyvin johonkin asunnon käsirahaksi esim. Ja niin varmasti monet järkevät ihmiset tekisivätkin. Mut hei, mei ei Kaalepin kaa ehkä ollakaan kovin järkeviä. Me aateltiin et nyt jos koskaan on aika lähteä. Lähteä näkemään maailmaa, oppimaan uutta, oppimaan itsestään ja toisesta, nauttia vapaudeta, nauttia elämästä, tehdä kaikkee hullua, tehdä kaikkee vieläkin hullumpaa, viedä itsensä äärirajoille, tehdä sellasta mitä ei ois koskaan kuvitellut tekevansä ja mikä parasta: olla stressaamatta. Tässä ollaan vielä toistaiseksi nuoria ja nyt jos koskaan tulee elää täysillä. Mä en halua vanhana ja ruttusena mummunkäppänänä kiikkutuolissa miettiä elämääni, ja sitä, mitä jätti tekemättä vaikka ois halunnu tehdä. Töitä kerkee tehdä vielä koko loppuelämänsä, myös maksella sitä asuntolainaa, pyöräytellä lapsia ja hankkia sen farkkuvolvon jos siltä joskus tuntuu. Stressata kerkee myös, ihan saletisti. Oravanpäyörä se pyörii aina vaan, ja siinä kyllä kerkee itseensä kuluttaa vielä mielin määrin. Tällanen hullu reissu ei ehkä ois niin helppoa toteuttaa enää siinä vaiheessa, kun/jos elämä vie äsken luettelemiini asioihin. No, onneks ollaan molemmat yhtä hulluja ja tyhmiä ja nälkäsiä näkemään sekä kokemaan uutta (myös nälkäsiä syömään kaikkee ihanaa aasialaista ruokaa nammm!)
Reissun ois tarkoitus startata 30.3. maanantaina, kohti äiti-Venäjää, Moskovaa. Reissun yks tärkeimmistä komponenteista on olla suunnittelematta liikaa. Ei me kyllä varmaan osattaiskaan kovin tarkkaan suunnitella ja aikatauluttaa matkantekoa, ainakaan kovin pitkälle. Eikä me halutakaan, vaan tärkeintä on vapaus tehdä ja mennä niinku haluaa ja antaa vaan "tuulen kuljettaa" (tai huonojen suunnistustaitojen). Sen verran nyt ollaan suunniteltu, että tarkoituksena ois siis Moskovasta jatkaa matkaa Trans-Siperian junalla Siperiaan, Irkutskiin. Siperiasta matka jatkuu edelleen junalla kohti Mongoliaa, Ulan batoria. Ja Mongoliasta vielä raiteita pitkin Kiinaan, Pekingiin asti. Kiinassa sompailun jälkeen matka jatkunee kohti Kaakkois-Aasiaa jonnekin, ehkä. Sen näkee sitten. Huuuh, eiköhä lähetä!
Vielä sen verran, että en oo/ei olla mitään nettiwelhoja, joten tämmösen blogin perustaminen ja pitäminen on jo yks haaste sinänsä. Tän tarkotuksena on vaan kertoo teille, että missä päin mualimmaa sitä seikkaillaan milloinkin, jos se jotaki sattus kiinnostamaan. (Äitiä ainaski). Reissussa yhteyden pitäminen voi olla välillä haastavaa, joten tä on yks kanava siihen. Ei kuitenkaan mitään stressiä tästäkään, jos ei halua/jaksa tänne kirjottaa (välillä ei oo mahiksiakaan), niin nou panic. Kyllä me elossa ollaan, ellei toisin todisteta!
Nyt jo tuli sellanen romaani tästä, että huhhuh. Mut tässä vielä edessä kämpän tyhennys ja omaisuuden myyminen, Kiinan viisumien hankinta, töissä viimosten roposten tienaaminen ymymym. Joten katellaanpa sit lähempänä H-hetkeä! Hasta luego!
-Jenspa
